Asia, joka ohjaajia usein askarruttaa ja josta myös keskustellaan paljon, on ohjauksen vaikutus tai suorastaan sen vaikuttavuus. Vaikutuksen pohtiminen yhdistyy usein resursseista keskustelemiseen, ja tämä on sinällään ihan luonnollista. Ohjaukseen käytetään aina aikaa ja yleensä jollain tavalla myös rahaa, joko niin, että ohjattava maksaa ohjauksesta suoraan, tai niin, että joku maksaa ohjaajalle palkkaa siitä, että tämä käyttää aikaansa ohjaukseen. On ihan perusteltua pohtia, onko näistä satsauksista hyötyä.
Toisaalta pohdinnat ohjauksen vaikutuksista yhdistyvät toisinaan pohdiskeluun, jota ohjaaja käy omasta osaamisestaan: onko siitä, mitä teen, hyötyä. Lopulta ohjauksen vaikutuksen pohtimiseen voi sisältyä myös passiivis-aggressiivinen sävy: ohjaaja käyttää aikaansa ohjaukseen ja pohtii sitten, miksi ohjattava ei tee sitä, mitä on sovittu, miksi ohjaajan kova työ ei kanna hedelmää. Ongelma ei useinkaan ole kuitenkaan siinä, että ohjauksesta ei olisi hyötyä, vaan siitä, että tarkastelemme ohjauksen vaikutuksia kokonaan väärällä tavalla ja kenties väärällä tasolla.
Ohjaus ei ole napin painamista
Nykyaikainen länsimainen maailmankuva rakentuu suuralta osin kausaliteetin periaatteelle eli syy–seuraus-suhteelle. Ajatuksena on, että jostain seuraa jotain. Kausaliteetti toteutuu monella elämän osa-alueella käytännössä melko mutkattomasti. Kun painan hissin ovella olevaa nappia, hissi laskeutuu alas luokseni. Ongelma on kuitenkin siinä, että ohjaus ei ole napin painamista eikä ohjattava ole nappi.
Toisinaan ohjauksessa tapahtuu asioita, jotka tuntuvat noudattavan syyn ja seurauksen periaatteita. Opinnäytteen ohjaaja ja opinnäytettä tekevä ohjattava keskustelevat siitä, mitä ohjattavan kannattaisi seuraavaksi tehdä. Tapaamista seuraavina päivinä ja viikkoina ohjattava tekee näitä asioita. Toisaalla työnohjaaja ja työuupumuksesta kärsivä ohjattava keskustelevat ohjattavan työtehtävistä ja työyhteisöstä. Ohjaustapaamisen aikana ohjattava ymmärtää jotain olennaista siitä, miten hän työhönsä suhtautuu. Tapaamista seuraavina päivinä ja viikkoina ohjattava huomaa olonsa helpottuneen. Hän ei osaa pukea asiaa aivan sanoiksi asti mutta jotenkin hän huomaa ajattelevansa työstään toisin.
Molemmissa edellä kuvatuista tapauksista on melko helppo nähdä yhteys sen välillä, mitä tapaamisessa tehtiin ja mitä sen jälkeen tapahtui. On kuitenkin hyvin helppo kuvitella toisenlaiset esimerkit. Opinnäytteen ohjaaja ja opinnäytettä tekevä ohjattava keskustelevat siitä, mitä ohjattavan kannattaisi seuraavaksi tehdä. Tapaaminen päättyy hyvissä merkeissä. Seuraavassa tapaamisessa kuukauden päästä keskustellaan siitä, kuinka ohjattavan lapsi on ollut sairaana, kuinka ohjattavan palkkatyö on vienyt odotettua enemmän aikaa ja kuinka koko opinnäyte ei oikeastaan ole tuntunut kovin kiinnostavalta. Tässä tapauksessa kenties kovin moni ei halua ajatella, että ohjauksessa tapahtuneella ja sen jälkeen tapahtuneella on ainakaan suora syy–seuraus-suhde.
Toisaalla työnohjaaja ja työuupumuksesta kärsivä ohjattava keskustelevat ohjattavan työtehtävistä ja työyhteisöstä. Ohjaustapaamisen aikana ohjattava ymmärtää jotain olennaista siitä, miten hän työhönsä suhtautuu. Seuraavassa tapaamisessa kuukauden päästä ohjattava kertoo hakeneensa uutta työpaikkaa ja saaneensa sen. Nyt ohjauksessa tapahtuneen ja sen jälkeen tapahtuneen välille voi kenties kuvitella jonkinlaisen kausaalisen suhteen. Erikoiseksi asian tekee kuitenkin se, että edeltävän kuuden kuukauden aikana työnohjauksessa ei ole kertaakaan keskusteltu vakavasti työpaikan vaihtamisesta. Työpaikan vaihto ei siis ollut missään vaiheessa se lopputulos, johon ohjauksessa pyrittiin. Se ei totisesti myöskään ollut asia, joka kirjattiin tavoitteeksi siihen sopimukseen, joka työnohjauksen maksaneen työnantajan kanssa tehtiin.
Synkronisiteetti – merkityksellisiä yhteensattumia
Yksi tunnetuimmista mutta kenties myös hämärimmistä Carl Jungin kehittämistä käsitteistä on synkronisiteetin käsite. Synkronisiteetillä tarkoitetaan merkityksellisiä sattumia, joissa yhdistyvät ulkoiset tapahtumat ja sisäiset kokemukset. Jungin ajatus oli, että kausaliteetti on yksi maailmassa toteutuva periaate mutta ei suinkaan ainoa. Asioita tapahtuu myös merkityksellisesti samanaikaisesti mutta siten, että näiden asioiden välistä yhteyttä on vaikeampi osoittaa. Kausaliteetin ja synkronisiteetin välille voidaan myös hahmotella eräänlainen jatkumo. Välillä syy–seuraus-suhde toteutuu tavalla, joka on varsin selvästi nähtävissä, välillä se on hyvin häilyvä. Etenkin ihmisen mieleen liittyvissä asioissa syy–seuraus-suhde ei ole useinkaan ainoa vaikutussuhde, vaikka meidän länsimainen tapamme ajatella tätä suhdetta aina hakee.
Pystymme aina havainnoimaan sitä, minkä näemme, mikä on tietoista. Olemme kuitenkin useimmiten autuaan tietämättömiä monista niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat ohjaukseen ja ohjattavan toimintaan. Ohjaus vaikuttaa, aina, mutta emme tiedä, mikä tuo vaikutus on tai miten suuri se on. Ihmisen psyykkinen kokemus on siinä mielessä haastava asia, että sitä ei ylipäätään oikein voi mitata. Voimme lähestyä psyykkistä kokemusta vain puheen kautta. Silloinkin ongelma on siinä, että olemme ylipäätään tietoisia vain osasta siitä, mitä edes omassa mielessämme tapahtuu. Sanallinen kuvaus mielestämme on aina puutteellinen ja aina jollain tavalla, jos ei vääristynyt, ainakin värittynyt.
Miten asiaa voi lähestyä järkevästi? Oleellista on kiinnittää huomio motivaatioon. Kannattaa tavoitella hyvää vaikutusta. Kannattaa myös ymmärtää, että ei pysty vaikuttamaan kaikkeen. Jos näin ajattelee, on mahdollista vaikuttaa paljon, hyvällä tavalla.
Toisaalta on kenties hyödyllistä ajatella, että pohjimmiltaan myös ohjauksen vaikutus on symbolinen. Ohjauksessa luodaan merkityksiä. Nuo merkitykset edustavat jotain. Mitä ne edustavat? Mitä kohti ne vievät? Pystymmekö edes tietämään?
