Omat työnohjaajaopintoni ovat kaartumassa kohti loppua. Yksi keskeinen osa koulutusta on ollut vertaisohjaus: Opiskelijat tapaavat työnohjauksen merkeissä ja vuorottelevat rooleja. Toinen on ohjaaja ja toinen asiakas, ja sitten vaihdetaan.
Mielestäni tämä on erinomainen tapa korostaa sitä, että ”ohjaaja” on todellakin rooli, joka otetaan, ei pysyvä identiteetti eikä myöskään mihinkään poikkeukselliseen ammattitaitoon perustuva meriitti. Ja kyllä: asiakas on myös rooli, joka otetaan.
Kun edellisen kerran ohjasin opiskelukaveriani, hän totesi tapaamisen lopussa: ”Kaikilla pitäisi olla työnohjaaja!” Uskoisin, että tämä ei ollut pelkästään aloittelevan työnohjaajan liiketoimintansa kasvattamiseen liittyvä fantasia vaan aito ajatus siitä, että ainakin melkein kaikki todella hyötyisivät työnohjauksesta.
Ohjauksessa tapahtuu
Hakeuduin itse yksilötyönohjaukseen ensimmäistä kertaa 12 vuotta sitten. Väitöskirjarahoitukseni oli loppumassa, eikä väitöskirjani edennyt. Tuleva syksy näytti synkältä. Ajattelin, että työnohjaus voisi auttaa, vaikken kyllä oikeastaan edes tiennyt, miten.
Ja auttoihan se. Aluksi ahdistus helpotti, kun sitä pystyi jakamaan, ja vähitellen omat ajatukset selkiytyivät. Hassua oli, että aika pian, vielä saman kevään aikana, päädyin hakemaan uutta työpaikkaa ja sainkin sen. Olen tuossa työssä yhä.
Oma tilanteeni oli kenties lopulta aika tyypillinen kohta hakeutua työnohjaukseen. Jokin työssä tökkii, tai suunta tuntuu epäselvältä. Ihminen tuntee olevansa joko umpikujassa tai sitten vain tuuliajolla, kahta hieman kulunutta mutta ihan kuvaavaa metaforaa käyttääkseni.
Ei ole myöskään mitenkään ihan tavatonta, että työnohjausprosessi tuottaa aika nopeasti tuloksia, esimerkiksi juuri uuden työpaikan. En tiedä, johtuiko oma uusi työpaikkani vasta alkaneesta työnohjauksesta vai oliko kyse vain siitä, että oma orientaationi muuttui ja merkityksellisiä asioita alkoi tapahtua. Toisaalta onko sillä merkitystäkään, mistä lopulta oli kyse.
Ulkopuolinen näkökulma
Itse päädyin kuitenkin jatkamaan työnohjausta myös tämän jälkeen ja olen jatkanut tähän päivään asti. Kyse ei ole ollenkaan siitä, että tuolloiset väitöskirjaohjaajani eivät olisi olleet hyviä tai että minulla ei olisi ollut esimiehiä, joiden puoleen kääntyä. Olen itse asiassa ollut siinä onnellisessa tilanteessa, että minulla on ollut sekä hyvät ohjaajat että hyviä esimiehiä.
Hyvä esimies tai hyvä väitöskirjan ohjaaja osaa kyllä kuulla myös minun näkökulmani ja ajatella myös minun parastani. Silti hänellä on aina se kuuluisa oma lehmä ojassa: Minun tekemiseni liittyvät konkreettisesti hänen työhönsä, ja minun tavoitteeni tai sitten niiden toteutumattomuus vaikuttavat aina myös häneen. Lisäksi hän on käytännössä aina osa samaa organisaatiota eikä välttämättä pysty kaikilta osin vapaasti kyseenalaistamaan organisaation arvoja tai käytänteitä.
Työnohjauksessa ohjaajan näkökulma on, ainakin minun mielestäni, parhaimmillaan aidosti ulkopuolinen. Voin luottaa siihen, että työnohjaajani ajattelee minun etuani yksittäisiä työtehtäviä tai työuraani liittyviä valintoja laajemmassa mittakaavassa. Samoin voin luottaa, että työnohjaajani ei järkyty, jos sanon harkinneeni vaikkapa työpaikan vaihtoa tai väitöskirjatutkimuksen keskeyttämistä. Juuri tämä ulkopuolinen ja minun puolellani oleva näkökulma on työnohjauksessa minulle kaikkein tärkeintä.
Työnohjaaja, jolla ei ole ohjaajaa, on paradoksi
Kirjassaan The Prosperous Coach Steve Chandler ja Rich Litvin tuovat esille sen, että coach, jolla ei ole omaa coachia on eräänlainen paradoksi. Miten voi kuvitella asiakkaan uskovan tarjoamiinsa palveluihin, jos ei itse käytä niitä?
Suomessa mielenterveyspalveluiden tarjoajilta edellytetään lakisääteisesti työnohjausta ja joillain muillakin aloilla, kuten esimerkiksi sosiaalialalla ja kirkon piirissä, työnohjausta käytetään varsin laajasti. Hieman yllättävää mielestäni on kuitenkin se, että esimerkiksi Suomen työnohjaajat ry ei edellytä jäsenyytensä ehtona jatkuvaa omaa työnohjausta. Monilla työnohjaajilla toki oma ohjaaja on.
Ainakin minä itse pitäisin outona, että tarjoaisin työnohjausta mutta en saisi sitä itse. Mielestäni työnohjaaja, jolla ei ole omaa työnohjaajaa, on paradoksi. Myös jokainen työnohjaaja ansaitsee, ja tarvitsee, työnohjaajan.